Heräsin keskellä yötä.
Minua pelotti, enemmän kuin ennen.
Nousin sängystä, laitoin valon päälle.
Avasin kaapinoven, ja katsoin itseäni peilistä.
Seisoin paikallani, hievahtamatta, tuskin hengitin.
Katsoin kasvojani, käsiäni, vatsaani, jalkojani.
Uupuneet kasvot, eivät sellaiset, jotka kuuluisivat 17-vuotiaalle.
Kuivat kädet, lyhyet sormet, joiden nivelet ovat vinot ja suhteettoman suuret.
Pullea vatsa, sellainen, jonka haluaisi piilottaa.
Kauheat reidet, suvunperintönä.
Väsyneet silmät, jotka eivät koskaan ole minkään väriset, olivat armottomat, tuijottivat herkeämättä.
Suolainen vesi sumensi näkökenttäni.
Kyyneleet, kylmää sääliä.
Vedin vatsaa sisään, pidätin hengitystä.
Alkoi pyörryttää, suljin silmät.
Pimeä hiljaisuus ympärilläni huusi yöhön epätoivoaan.
Avasin silmät, peilikuvani valvovan katseen alla.
”Mikä minussa on vikana?”, kuiskasin.
Ja hiljaisuus kiljui korkealta.
Ei mikään.
VastaaPoistaJos sun sormet on lyhyet niin mulla ei oo sormia ollenkaan. Ja vatsasta en sanokaan mitään.
Äläs nyt, ehken se olekaan minä ?
VastaaPoistaJA mun sormet on lyhyet, rosalla on jokainen sormi ainaki sentin pidempi ku mulla 8D