Hengitän itseni pyörryksiin Pariisin kadulla vielä viimeistä kertaa.
Kunnes taas palaan.

Ja Hollanti otti minut syleilyynsä

Näin, että ulkona sataa.
Oli harmaata ja ihmiset panoivat päänsä suojautuakseen pisaroilta.
Jätin takkini kadunkulmaan sitä tarvitsevalle;
minä haluan tuntea sateen ropisevan päälleni kastellen minut hetkessä läpimäräksi.
Seisoin keskellä Damin aukiota ja pyörin hitaasti ympäri.
Varpaani iloitsivat vapaudestaan loiskutellen vesilätäkössä, joka hiljalleen muodostui tulvivan kaivon päälle.
Annoin käsivarsieni pudota kyljilleni ja käänsin kasvot kohti taivaan tummia pilviä.
Koitin avata silmät, mutta sade esti sen hellästi.
Maistoin makeat pisarat huulillani ja mietin
olisiko Anne Frank iloinnut tästä yhtä paljon kuin minä?

BCN, aamu 10

Mietin, kuulostavatko autot Barcelonassa erilaisilta?
Hah, tottakai kuulostavat.
En ole ikinä elämässäni nähnyt näin paljon skoottereita.

Minulla on kaikki mahdollisuudet kadota kaupungin mukulakiviin, mutta saattajani pitää minut kartalla, jopa liiankin hyvin.

Olen ollut täällä jo niin pitkään, että ymmärrän kieltä.
Maailman kutsuhuuto kaikuu jokaisesta kiviseinästä tuhatkertaisena.
Vastaan, pian!

Pilvien päällä

Seikkailu on alkamassa.
Tunnen sen hermostuneen sydämeni tykytyksissä.
Elämä minussa on saavuttamassa täyttymyksen, jonka kaltaista en aiemmin ole tuntenut.

Barcelona on tänään kolmen tunnin ja neljänkymmenen minuutin päässä, mutta ihan hipaisuetäisyydellä silti.

Mieli käy läpi pakattuja tavaroita, mitä jäi mitä vielä jätän?
Viime yönä tajusin, että tämän matkan suurimpia haasteita tulee olemaan katsoa vierestä kaikkien ihania vaateseikkailuja samalla kun itse kuljen monta viikkoa vanhoissa paidoissa ja puhkikuluvissa tennareissani.

Silti, en odota mitään niin kuin sitä, että saan seikkailtua kenkäni piloille.

Ostin Espanjan matkasanakirjan, ja osaan nyt kysyä tien tenniskentälle. Mistä sitä ikinä tietää. Ja juuri sellainen minun seikkailuni on.

Maailma on niin julma,

että pelkään jatkuvasti olevani se,

joka sinua seuraavaksi satuttaa. 

 

Siinä auringossa näin pilvien muuttavan muotoaan,
näin, kuinka aurinko rakasti
hattaralapsiaan hengiltä.

Istuin mun sängyllä inspiraatioseinän tuijottaessa kysyvänä.
"Mitä nyt?"
"Noku, tyhjältä tuntuu.."
Ja sit tajusin, et kohta on kesä.
Kohta on lakki päässä, todistus kourassa ja elämä edessä.
Lähden, mä vihdoin lähden! En pelkää, en oo edes huolissani.

Tunnen kuinka mun jokainen solu huutaa päästä sukeltamaan vapauteen.
Haluan kadota vieraisiin kaupunkeihin, tuntemattomien tarinoihin, lämpimiin öihin ja sokeuttaviin sateisiin.
Haluan maistaa kesän huulillani ja tuntea katoavan hetken.
Haluan nukahtaa hymyhuulin aamuauringon kanssa.
Haluan happea suoniini ja elämää sydämeeni.

Haluan kaiken, mitä en täältä ole löytänyt.
Tanssia auringonlaskun sataessa Barcelonan kaduille.