Tämä on sinulle, joka sanoit Helsingin olevan niin kaunis kaupunki, että sen vuoksi kannattaa itkeä. Sinulle, joka moitit minua siitä, etten nähnyt asiaa niin -- päivänvastoin.
Tänään minä näin sen kauneuden.
Haistoin sen sateen jälkihuuruissa, tunsin sen minimetropolin hektisessä massassa.
Näin sen päättymättömän Aleksin harmaudessa ja Espan menneen kesän vehreydessä.
Kuulin sen kanssamatkustajien hiljaisuudessa, maistoin sen menneiden vuosien jäätelöissä Kaivarin rannassa.
Näin ne kadut, ne kirotut mukulakivet, epäyhtenäisen yhdistelmän vanhaa ja uutta, hassunnumeroiset ratikat, alkeellisen kahvilakulttuurin. Kuulin lokkien huudon, sporan kirskunnan kadunkulmissa, humalaiset jorinat ja asematunnelin sielunpelastajien vaikerruksen, kun kuljin ohi pelastumatta. Muistin lapsuuden leikkipuistoissa, kolean maaliskuun päivän Vallilassa, lauttamatkat ja kesäherneet, muistin itkut, muistin ilot, muistin päivät ja välähdyksiä öistä.
Tänään minä näin sen kauneuden. Seisoessani siinä, missä Mansku ja Aleksi kohtaavat, Kolmen Sepän patsaan juurella, sen ruman patsaan, jonka ympäri en ole kertaakaan kävellyt. Siinä minä näin sen:
Helsingin kauneuden.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti