Siinä auringossa näin pilvien muuttavan muotoaan,
näin, kuinka aurinko rakasti
hattaralapsiaan hengiltä.

Istuin mun sängyllä inspiraatioseinän tuijottaessa kysyvänä.
"Mitä nyt?"
"Noku, tyhjältä tuntuu.."
Ja sit tajusin, et kohta on kesä.
Kohta on lakki päässä, todistus kourassa ja elämä edessä.
Lähden, mä vihdoin lähden! En pelkää, en oo edes huolissani.

Tunnen kuinka mun jokainen solu huutaa päästä sukeltamaan vapauteen.
Haluan kadota vieraisiin kaupunkeihin, tuntemattomien tarinoihin, lämpimiin öihin ja sokeuttaviin sateisiin.
Haluan maistaa kesän huulillani ja tuntea katoavan hetken.
Haluan nukahtaa hymyhuulin aamuauringon kanssa.
Haluan happea suoniini ja elämää sydämeeni.

Haluan kaiken, mitä en täältä ole löytänyt.
Tanssia auringonlaskun sataessa Barcelonan kaduille.

I have something I can't get out of me. Not through dancing, music, writing... Nothing I try helps. The feeling sticks and stays, no matter what.

I don't know what it is. Love, un faible pour qn, despair, du peur.... Something that makes me wanna escape, disappear, hide from the most of the world.

It's a never ending need to be surrounded by friends, people who can take care of me. Just incase I fall, you know. Cause I've started to fear falling again. I'm afraid of being alone with my thoughts, they can be so mean to me times and times. They try and keep me awake day and night and whisper unpleasant things while I'm asleep. I shut my ears, doesn't help. Only other people scare them away. Other people, who make me see the world as it is - me as I am - instead of all the shadows.

Voisiko joku olla se puolikas, joka minulta kuulemma uupuu?

Odotan päivää, jolloin minut nähdään rakastettuni kanssa

ja katselijat huokaavat ääneen todetessaan

meidän olevan kuin tehdyt toisillemme.

Sinä päivänä toivon muistavani päivän,

jolloin näin kaksi toistensa puolikasta

ja kuulin kuinka sydämeni lyönnit vaimenivat,

kun se ymmärsi olevansa ylimääräinen.

Mitä osaan kertoa elämästä?

Elämä on

tanssia
askelia sadepisaroiden lomassa
kipua
naurua
pitkiä katseita ja vielä pidempiä
vähän verta
monta kyyneltä
suudelmia kadun kulmassa
pakkasta
ihastumista pitkin poikin Pariisia ja vähän muuallakin
painomusteentuoksuisia aamuja
homeisia klementiinejä
tärykalvoja vaurioittavaa musiikinkuuntelua
rakkaudentunnustuksia
hikisiä pukuhuoneita
aikaisiksi aamuiksi muuttuvia myöhäisiä öitä
kitkerää vihreää teetä
väsyneitä päiviä

Kaikki on kesken

Kaksikymmentä kuulostaa siltä, että elämästä pitäisi tietää jotain enemmän.
Mut mä tiedän vain et jalanjäljet rantahiekassa huuhtoutuu pois ensimmäisen aallon mukana.

----------------

Risteyksissä demonit vaihtavat elämän onneen ja huijaavat minut kuolemaan vapaaehtoisesti.
Kellon kumahtaessa toivon käden poskelleni, toisen silittämään vaaleita hiuksiani.
Lupauksen sinisen sateen suudelmasta.

----------------

Kuule kuinka vapaus kutsuu kahliten kaiken muun menneisyyteen.
Se on elämää, lausahtaa ja tönäisee Tuomiovuoren tuleen.
Viimeiseksi muistan kuinka avasin silmät ja kaikki oli musiikkia.

----------------

Askelten välissä osasin puhua muutaman sanan kieltäsi, tartuin käteen ja hän ymmärsi.
Kun kysyit miksi kävelen aina varpaillaan, kerroin pitäväni riskeistä.
Jos on pudottava, kiipeän korkeammalle.
Kun kuulet jokaisen kehoni luun rusahtavan, lupaan itkeä yhden kyyneleen ja hymyillä vielä kerran punaisilla huulillani.
Sellainen.
Minä.

Nukkumaanmenoaikaan

Se oli laventelinsävyinen kesäilta. Kuulosti heinäsirkoilta ja juhannusjuhlalta. Minulla oli päälläni se uusi kukallinen mekko, josta en kauheasti pitänyt, ja me sidoimme seppeleitä hiirenvirnoista. Minun ei onnistunut, joten asetit omasi kuun valossa hohtaville kiharoilleni.
          "Kultatukka, tähkäpää" lausuit ja vetäisit hiuksistani hymyillen.
          Minäkin hymyilin.
          Käännyin pellolle päin ja suljin silmäni hengittäessäni yökosteutta sisääni. Tunsin lämpimän hengityksesi olkapäälläni, kun sormesi siirsivät varoen hiukseni selälle. Hipaisit niskaani ja kumpikin meistä säpsähti. Saatoin kuulla sydämesi tihentyvät lyönnit, kun painoit huulesi paljaalle kaulalleni.
          "Sulje silmät" kuiskasin yöhön ja käännyin sitten sinua kohti.
          Näytit hengästyttävän upealta kuunsäteiden syleilyssä. Varovasti, sydän pamppaillen piirsin sormillani kasvojesi piirteet, nenän silmät kulmat suun, joka kääntyi vienoon hymyyn. Otin vasemman kätesi omiini ja painoin ne hiljaa vastakkain. Kuin tutustuen toisiinsa ne hakivat paikkaansa ranteiden sormien kämmenien joukosta.
          "Käskin pitää silmät kiinni."
          "En haluu."
          "Kauanko oot kattonu mua?"
          "Liian kauan ja silti aivan liian vähän."
          Vihreät silmäsi eivät hellittäneet, eivät epäröineet katsoa. Kumarruit lähemmäs ja korvissani humisi.
          "Sulla on varmaan täydellisimmät huulet koko maailmassa. Miltähän ne tuntuu?"
          "Kokeile."
          Hetken maailma oli hiljaa ja sieluni pauhasi koko voimallaan kuin tulviva koski. Ruoho kiertyi hiuksiini ja apilat kutittivat, kun käsivarteni sattui hipaisemaan niitä.
          Aamukaste peitteli meidät auringon aloitellessa sinfonian ensisävelin.