By Claes Andersson

Rakastuin runoilijan runoihin. Kohta tekin.

Tässä se tulee:

Minä irrotan otteeni ja annan 
    sen tapahtua.
Minä kaadun mutten kaadu.
Minä olen sylissä.
Se on päivänselvää.
Minusta pidetään huolta,
joku nostaa minut.

Osasin odottaa.
Osasin epäillä.
Osasin pelätä.
Miksi se olisi voinut totta ollakaan.

Tätä eivät kuvat kerro, eivät selitä.
Tämän kertovat sanat.
Viiltävät.
Polttavat.
Syöpyvät.

Tappavat hitaasti.
Kuristaen.
Repivät keuhkot kurkun kautta ulos.

Aurinkokin paistaa satuttaakseen.

Filosofiaa

Maailman kuolonkorina soi korvissa.
Se on kuin virtahepo olohuoneessa.
Pimeydessä hapuillessaan ei materialistikaan löydä konkretiaa.
Pimeydessä ei hartainkaan uskovainen löydä valoa.
Tässä pimeydessä ei jyrkinkään ateisti vältä pelkoa.
Me makaamme liikkumattomina maailman kärvistellessä tuskissaan.
Me kiemurtelemme kiusaantuneina maailman pyytäessä apua.
Mitä täällä pelätään?
Mitä täällä vältellään?

Karhupuisto

Kädet tärisevät.
Henkeä ahdistaa.
Eihän mitään kamalan pahaa edes tapahtunut.
Voin vain kuvitella miltä tuntuu sellaisesta, joka raiskataan.
Olo on tarpeeksi hirveä jo sen jälkeen kun joku tulee aivan liian lähelle, huutaa, haisee viinalta ja sanoo:
- Saatana kun ei enää kaunista naistakaan saa.
ja kysyy:
- Riittääks sulle neljä euroa?

Puhu tämä paha pois.

Kun mieli ei osaa käsitellä.

Kun olet kuin kesäyön hurmoksessa.

Kun täriset.

Kun kaikki saa uuden merkityksen toisaalta menettäen sen.

Kun katsot käsiäsi nähden vain mahdollisuuden tarttua jonkun toisen käteen.

Kun jokaisella askeleella tunnet maan painon jalkojesi alla.

Kun korvasi välittävät kaiken sydämesi kautta aivoihin.

Kun voisit kiljuen täyttää koko avaruuden.

Kun ajalla ei ole enää merkitystä.

Kun muistat tarkalleen niiden sormien kosketuksen.

Kun tiedät täsmälleen sen tuoksun.

Kun se tunne palaa aika ajoin saaden maailman pyörimään.

Kun tanssiessa omistatkin koko maailman ja kaiken sen materian.

Kun asiat yhtäkkiä loksahtavat paikoilleen korjaten jotain vioittunutta sisältäsi.