pieni onnentunne yöllä kello yksi

318082

Yö synnytti kasteen, joka takertui silmäripsiini. Pisarat kaappasivat kuunsäteet reunustamaan tähtisilmiäni. Sinä yönä näin kuun välkkyvän ja vaihtavan paikkaansa puun latvasta toiseen. Näin tähtien syleilevän toisiaan ja muutaman suhahtavan matkoihinsa. Muistinpa esittää niille toiveenkin.
     Kohtasin sateliitin, joka kulki siksakia taivaan halki ja tuumin josko se tiesi ollenkaan minne sen oli määrä matkata
     Kun suljin silmäni saatoin kuulla taivaan tuikkujen hiljaista hyräilyä. Kiedoin kädet ympärilleni ja lämmin kaste tipahti poskelleni. Siinä keinahdellessani valssia yön parina tulin taas autuaan tietämättömäksi todellisuudesta, joka kieltää siipeni.

20131023 - minuscule stories on autumn wind

Story 1
Sun shines brightly and autumn wind shakes the red and yellow colours. He takes her hand and presses his lips on her forehead. They stop for a moment to look at each other. Then they continue their way, both smiling and shining (love).

Story 2
She stands at the door, leaning, and closes her eyes to feel autumn wind on her skin. With a sigh she opens her eyes to turn her back to her (un)happiness.

Goodbye, she whispers.

(don't go)

Story 3
He turns around, casually, and glances at the door just in time to see an adventure (fading) by the autumn wind.

Story 4
Autumn wind had coloured the sky grey,
and then (drop) it rained.

Poems about love are ridiculous but they're often the only ones I can write

31882

I was looking at all the stuff I have in my room, the items that are physical forms of my memories. A can from a time machine, a customized pony, a sticker, a crown, a bracelet, a half heart, my first bottle of rum... They're all nice and throwing them away or storing them in a box breaks my heart just by the thought of it. But I don't need them to remember and I don't need to be reminded of all those things every day.
And then, it struck me: acknowledging.
I am leaving. Leaving my past along with all the knick knack incarnations.
A wise man once told me, not so very long ago:
They're past, gone, bye bye.

 --

Now that I'm leaving I've started to think, what am I letting go? If I'm not here to hold on how many will walk away to be part of the past? Is this the time when those worthy are separated from the others? Is this the time when -- finally -- I see someone holding onto me?
Am I learning to let go?

I've started to realize how much of a burden it is to try and carry everything with me. No one had ever told me to let go; no one, I think, until he did. He taught me that letting go might actually make me stronger, something that never crossed my mind before.
First I maybe didn't believe, wordswordswords, they're all the same. But the thought sticked and stayed, the seed was planted and it grew to be an idea. Get a tighter grip by letting go.

As I'm writing this I suddenly see who I'm about to become. I want you to know that the dragon's eyes are open, she sees, she feels, and she's hungry for life.

Fire.

290813

Tämä on sinulle, joka sanoit Helsingin olevan niin kaunis kaupunki, että sen vuoksi kannattaa itkeä. Sinulle, joka moitit minua siitä, etten nähnyt asiaa niin -- päivänvastoin.
          Tänään minä näin sen kauneuden.
          Haistoin sen sateen jälkihuuruissa, tunsin sen minimetropolin hektisessä massassa.
          Näin sen päättymättömän Aleksin harmaudessa ja Espan menneen kesän vehreydessä.
          Kuulin sen kanssamatkustajien hiljaisuudessa, maistoin sen menneiden vuosien jäätelöissä Kaivarin rannassa.
          Näin ne kadut, ne kirotut mukulakivet, epäyhtenäisen yhdistelmän vanhaa ja uutta, hassunnumeroiset ratikat, alkeellisen kahvilakulttuurin. Kuulin lokkien huudon, sporan kirskunnan kadunkulmissa, humalaiset jorinat ja asematunnelin sielunpelastajien vaikerruksen, kun kuljin ohi pelastumatta. Muistin lapsuuden leikkipuistoissa, kolean maaliskuun päivän Vallilassa, lauttamatkat ja kesäherneet, muistin itkut, muistin ilot, muistin päivät ja välähdyksiä öistä.
          Tänään minä näin sen kauneuden. Seisoessani siinä, missä Mansku ja Aleksi kohtaavat, Kolmen Sepän patsaan juurella, sen ruman patsaan, jonka ympäri en ole kertaakaan kävellyt. Siinä minä näin sen:
          Helsingin kauneuden.

A morning

I was starting to feel emotionally numb, blind and deaf, and a terrible headache had been bothering me the whole morning. I knew the cause was my weeping reflection that just wouldn't stop crying no matter how hard I tried to make it smile.
     "... whatever " I sighed and left her in her own company; she'll calm down eventually.
     After considering for a while what the next step would be, I packed just something to survive for a couple of days, and left. I took a train with destination " capital " --- I knew that staying alone where I was would be the worst idea ever and I anyway felt more comfortable anywhere else but inside that house.
     During the Summer being constantly on the way to somewhere had become something I could really relate to a feeling called home, and so being I hoped that leaving would save me. At least I was already feeling much better and the headache was starting to fade away, too.
     Gradually I started to believe that last night had woken up the dragon.
     I felt the heat inside.

I hear the dragon screaming of pain and realize my heart is now burned to ashes.


Spiders weave their web to save me from myself and for a moment I let myself rest in the sweet, dark unconsiousness.


Through my restless sleep I hear an old acquaintance once again making me an offer I've declined so many times before, and I wake up barely breathing. Lights dance on the steel blade but my eyes are only aware of the emptiness that's flooding into my soul to replace every memory with a truth that is not the one I wanted.


I turn around to say something but constating I'm alone I allow myself a collapse. Before closing my eyes I have just the time to think: I can hear the thunder.

Unconsiousness.
Not the one we usually refer to.
But un-consious-ness.
It's an understanding of "myself",
an acceptance of an ignorant acknowledgement.

It's like being choked by your own hand.

~ illusion ~

Rock was cold and morning dew climbed up her thighs. She kissed a forgotten name and let herself go for the sake of an adventure. She guided a touch to her neck and placed her head on a tattooed chest. She heard an unknown heart beating of lust and tried to find a beat of her own.

Realising her heart wasn't present she pressed her body against a stranger's skin to feel warm. She smiled at the moment's illusion and kissed it goodbye as sunrise introduced a new tomorrow and revealed blood and bruises.

"A heartless soul ", I whispered to the morning sun

giving a puzzled laugh and

finally blowing away whatever still remained of that

ephemeral ecstasy.

~ illusion ~

Mun vaaleat hiukset kihartuu
aina kun ilma kostuu
Ja rakas tänä iltana on kosteaa
kun meidän vartalot rakastaa

Palaneen ruohikon päällä, vihreiden lehtien alla
mä humallutan sut mun suudelmalla
Jätän jälkiä kun kuljen sun iholla
Punaiset huulet ja mä sun ihon alla

Kutsun sut tekemään tutkimusretkiä,
tiedät kyllä missä pohjonen, etelä
Laineet lyö, käy leikki aaltojen lailla,
tuulta purjeisiin, rakas, sä tiiät mitä mä oon vailla

If nothing seems to be permanent anymore, then why does this leaving feel so much worse than all the others?

Hengitän itseni pyörryksiin Pariisin kadulla vielä viimeistä kertaa.
Kunnes taas palaan.

Ja Hollanti otti minut syleilyynsä

Näin, että ulkona sataa.
Oli harmaata ja ihmiset panoivat päänsä suojautuakseen pisaroilta.
Jätin takkini kadunkulmaan sitä tarvitsevalle;
minä haluan tuntea sateen ropisevan päälleni kastellen minut hetkessä läpimäräksi.
Seisoin keskellä Damin aukiota ja pyörin hitaasti ympäri.
Varpaani iloitsivat vapaudestaan loiskutellen vesilätäkössä, joka hiljalleen muodostui tulvivan kaivon päälle.
Annoin käsivarsieni pudota kyljilleni ja käänsin kasvot kohti taivaan tummia pilviä.
Koitin avata silmät, mutta sade esti sen hellästi.
Maistoin makeat pisarat huulillani ja mietin
olisiko Anne Frank iloinnut tästä yhtä paljon kuin minä?

BCN, aamu 10

Mietin, kuulostavatko autot Barcelonassa erilaisilta?
Hah, tottakai kuulostavat.
En ole ikinä elämässäni nähnyt näin paljon skoottereita.

Minulla on kaikki mahdollisuudet kadota kaupungin mukulakiviin, mutta saattajani pitää minut kartalla, jopa liiankin hyvin.

Olen ollut täällä jo niin pitkään, että ymmärrän kieltä.
Maailman kutsuhuuto kaikuu jokaisesta kiviseinästä tuhatkertaisena.
Vastaan, pian!

Pilvien päällä

Seikkailu on alkamassa.
Tunnen sen hermostuneen sydämeni tykytyksissä.
Elämä minussa on saavuttamassa täyttymyksen, jonka kaltaista en aiemmin ole tuntenut.

Barcelona on tänään kolmen tunnin ja neljänkymmenen minuutin päässä, mutta ihan hipaisuetäisyydellä silti.

Mieli käy läpi pakattuja tavaroita, mitä jäi mitä vielä jätän?
Viime yönä tajusin, että tämän matkan suurimpia haasteita tulee olemaan katsoa vierestä kaikkien ihania vaateseikkailuja samalla kun itse kuljen monta viikkoa vanhoissa paidoissa ja puhkikuluvissa tennareissani.

Silti, en odota mitään niin kuin sitä, että saan seikkailtua kenkäni piloille.

Ostin Espanjan matkasanakirjan, ja osaan nyt kysyä tien tenniskentälle. Mistä sitä ikinä tietää. Ja juuri sellainen minun seikkailuni on.

Maailma on niin julma,

että pelkään jatkuvasti olevani se,

joka sinua seuraavaksi satuttaa. 

 

Siinä auringossa näin pilvien muuttavan muotoaan,
näin, kuinka aurinko rakasti
hattaralapsiaan hengiltä.

Istuin mun sängyllä inspiraatioseinän tuijottaessa kysyvänä.
"Mitä nyt?"
"Noku, tyhjältä tuntuu.."
Ja sit tajusin, et kohta on kesä.
Kohta on lakki päässä, todistus kourassa ja elämä edessä.
Lähden, mä vihdoin lähden! En pelkää, en oo edes huolissani.

Tunnen kuinka mun jokainen solu huutaa päästä sukeltamaan vapauteen.
Haluan kadota vieraisiin kaupunkeihin, tuntemattomien tarinoihin, lämpimiin öihin ja sokeuttaviin sateisiin.
Haluan maistaa kesän huulillani ja tuntea katoavan hetken.
Haluan nukahtaa hymyhuulin aamuauringon kanssa.
Haluan happea suoniini ja elämää sydämeeni.

Haluan kaiken, mitä en täältä ole löytänyt.
Tanssia auringonlaskun sataessa Barcelonan kaduille.

I have something I can't get out of me. Not through dancing, music, writing... Nothing I try helps. The feeling sticks and stays, no matter what.

I don't know what it is. Love, un faible pour qn, despair, du peur.... Something that makes me wanna escape, disappear, hide from the most of the world.

It's a never ending need to be surrounded by friends, people who can take care of me. Just incase I fall, you know. Cause I've started to fear falling again. I'm afraid of being alone with my thoughts, they can be so mean to me times and times. They try and keep me awake day and night and whisper unpleasant things while I'm asleep. I shut my ears, doesn't help. Only other people scare them away. Other people, who make me see the world as it is - me as I am - instead of all the shadows.

Voisiko joku olla se puolikas, joka minulta kuulemma uupuu?

Odotan päivää, jolloin minut nähdään rakastettuni kanssa

ja katselijat huokaavat ääneen todetessaan

meidän olevan kuin tehdyt toisillemme.

Sinä päivänä toivon muistavani päivän,

jolloin näin kaksi toistensa puolikasta

ja kuulin kuinka sydämeni lyönnit vaimenivat,

kun se ymmärsi olevansa ylimääräinen.

Mitä osaan kertoa elämästä?

Elämä on

tanssia
askelia sadepisaroiden lomassa
kipua
naurua
pitkiä katseita ja vielä pidempiä
vähän verta
monta kyyneltä
suudelmia kadun kulmassa
pakkasta
ihastumista pitkin poikin Pariisia ja vähän muuallakin
painomusteentuoksuisia aamuja
homeisia klementiinejä
tärykalvoja vaurioittavaa musiikinkuuntelua
rakkaudentunnustuksia
hikisiä pukuhuoneita
aikaisiksi aamuiksi muuttuvia myöhäisiä öitä
kitkerää vihreää teetä
väsyneitä päiviä

Kaikki on kesken

Kaksikymmentä kuulostaa siltä, että elämästä pitäisi tietää jotain enemmän.
Mut mä tiedän vain et jalanjäljet rantahiekassa huuhtoutuu pois ensimmäisen aallon mukana.

----------------

Risteyksissä demonit vaihtavat elämän onneen ja huijaavat minut kuolemaan vapaaehtoisesti.
Kellon kumahtaessa toivon käden poskelleni, toisen silittämään vaaleita hiuksiani.
Lupauksen sinisen sateen suudelmasta.

----------------

Kuule kuinka vapaus kutsuu kahliten kaiken muun menneisyyteen.
Se on elämää, lausahtaa ja tönäisee Tuomiovuoren tuleen.
Viimeiseksi muistan kuinka avasin silmät ja kaikki oli musiikkia.

----------------

Askelten välissä osasin puhua muutaman sanan kieltäsi, tartuin käteen ja hän ymmärsi.
Kun kysyit miksi kävelen aina varpaillaan, kerroin pitäväni riskeistä.
Jos on pudottava, kiipeän korkeammalle.
Kun kuulet jokaisen kehoni luun rusahtavan, lupaan itkeä yhden kyyneleen ja hymyillä vielä kerran punaisilla huulillani.
Sellainen.
Minä.

Nukkumaanmenoaikaan

Se oli laventelinsävyinen kesäilta. Kuulosti heinäsirkoilta ja juhannusjuhlalta. Minulla oli päälläni se uusi kukallinen mekko, josta en kauheasti pitänyt, ja me sidoimme seppeleitä hiirenvirnoista. Minun ei onnistunut, joten asetit omasi kuun valossa hohtaville kiharoilleni.
          "Kultatukka, tähkäpää" lausuit ja vetäisit hiuksistani hymyillen.
          Minäkin hymyilin.
          Käännyin pellolle päin ja suljin silmäni hengittäessäni yökosteutta sisääni. Tunsin lämpimän hengityksesi olkapäälläni, kun sormesi siirsivät varoen hiukseni selälle. Hipaisit niskaani ja kumpikin meistä säpsähti. Saatoin kuulla sydämesi tihentyvät lyönnit, kun painoit huulesi paljaalle kaulalleni.
          "Sulje silmät" kuiskasin yöhön ja käännyin sitten sinua kohti.
          Näytit hengästyttävän upealta kuunsäteiden syleilyssä. Varovasti, sydän pamppaillen piirsin sormillani kasvojesi piirteet, nenän silmät kulmat suun, joka kääntyi vienoon hymyyn. Otin vasemman kätesi omiini ja painoin ne hiljaa vastakkain. Kuin tutustuen toisiinsa ne hakivat paikkaansa ranteiden sormien kämmenien joukosta.
          "Käskin pitää silmät kiinni."
          "En haluu."
          "Kauanko oot kattonu mua?"
          "Liian kauan ja silti aivan liian vähän."
          Vihreät silmäsi eivät hellittäneet, eivät epäröineet katsoa. Kumarruit lähemmäs ja korvissani humisi.
          "Sulla on varmaan täydellisimmät huulet koko maailmassa. Miltähän ne tuntuu?"
          "Kokeile."
          Hetken maailma oli hiljaa ja sieluni pauhasi koko voimallaan kuin tulviva koski. Ruoho kiertyi hiuksiini ja apilat kutittivat, kun käsivarteni sattui hipaisemaan niitä.
          Aamukaste peitteli meidät auringon aloitellessa sinfonian ensisävelin.

After she left

his life

kept on going

rolling the way it used to

But hers

had changed direction

so quickly

she stumbled

on every memory

dream

she ever had

she never had

As long as it's "I miss"
I'm not alone cause
if I give up the missing part,
there's left only "I"

Tähän kuuluisi joku elämäsi mullistava lause.

Kukaan ei ymmärrä tätä lausetta niin kuin sinä.

Qu'est-ce qui se passe?

Si difficile à penser
parler
écrire
danser
respirer

Puis j'arrive pas à m'endormir

L'anxiété
présente
tout le temps

"Fais ce qui te rend heureuse"

Je veux partir
J'ai bésoin de partir
fuir
aller n'importe où

Je veux entedre

le vent qui joue avec les feuilles des arbes

la pluie qui tambourine sur les tables des cafés

Je veux me trouver

dans les parcs

sous les arbres

dans les coin tables des restaurants

Je veux me perdre

dans les livres

dans les histoires

dans les regardes des inconnus

Parce que

il faut que je découvre

ce que la monde m'a réservée

Next year this time nothing's the same

I realized it yesterday:
Everything's going to change.

First I was scared
paralyzed

Today
I believe in it

I know I can make it
Somewhere
Somehow
But I will

Paris, London, New York, Stockholm, Auckland
No idea where I'll find myself

Different house
different shoes
different face
different ideas
different words
same heart travelling through a mess called "the life"

I won't be in your arms
Nor her, his, her or her or her
Not likely

I won't fight the change
yet I still keep holding onto some silly things
that my heart desire beyond words
Beyond words

It's a wonder
It's a calmness still unknown

Luckily pirouettes are the same
no matter where my pas de bourrés take me

Paris makes me fall in love

Isn't it amazing
how a place can make you feel like this?
Make you feel good although it's just another
place another
time

But it's Paris
Paris

Ikuinen pimeyden pehmeys

Lips in the shadows of a dance floor will find me
Another story could begin

Could, but the clouds are pouring heavy rain
And scratches on my back bleed

Every
thing
leads me back to you

Mutta minä en kerro sitä kenellekään
että olin ovellasi
ja käännyin pois
koska sinä et ollut
yksin

Wishwishingwished

Oh how I wish someone would read

me bedtime stories every night before I go to sleep

~reppuli~