Päätit tappaa minut hitaasti ja kaikessa hiljaisuudessa.

Mutta minä kiljun tuskani ilmoille jokaisen kuultavaksi.

Ja levitän lentolehtisinä kuvan haavasta jonka sait aikaan.

Katsotaan sitten, kuka hymyilee Pariisissa.

Vehreällä nurmikolla auringossa

Muistatko kun puhuimme sudenkorennoista, perhosista ja mehiläisistä?
Näin tänään sudenkorennon.
Se oli valtavan kaunis.
Se laskeutui viereeni pitkäksi aikaa.
Kun katsoin sitä lähemmin, se lennähti pakoon, kauemmaksi minusta.



Ehkä sinä sittenkin olet sudenkorento.

Minne katosivat päivät?

Kahdeksantoistako?

Minä?

Takkutukka, lumpeenkukka,

kompuroiva raitasukka,

se minä olen.

Kahdeksantoistako?

Minäkö?

Vastuu?

Miksi?

Voiko siitä luopua?

Päästä eroon?

Jos vain jäisinkin leikkimään junaradalla ja pikkuautoilla.

Voisin olla prinsessa joka päivä!

Ai eikö?

Miksei?

Vastuu?

Jos vain heitän sen pois?

Miten niin siitä ei pääse eroon?

Onko joku yrittänyt?

Ja epäonnistui vai?

Jaa.

Jos minä onnistuisinkin?

Ai en?

Etkö sinä voisi pidellä sitä vielä?

Äänesi on kuin sadepisarat syksyisillä lehdillä.

En ole aikuinen vielä, eikä minusta tule aikuista - ikinä. En aio kasvaa aikuiseksi - ikinä. Mitä väliä sillä on jos pysyn lapsena elämäni ajan? Loppujen lopuksi, se on vain jalanjälki, vain askel tällä päättymättömällä tiellä jota kuljemme. Minä päätin olla ottamatta tuota askelta ja lentää - ikuisesti.