--Se
tulee taas, ahdistus-- Tunsin sen istuessani täyteen ahdetussa
junassa: rintakehän ympärillä kiristyvä köysi, kaulalle
painautuvat sormet.
Muistin
erään lukemani runon, jossa rintalasta revittiin irti ja sydän
otettiin paikaltaan, tai jotain sen suuntaista. Minä tunsin
rintalastani painuvan hitaasti keuhkojani vasten ja melkein jo kuulin
rusahduksen kylkiluiden katketessa.
--Ajatella,
että olen täällä kaikkien näiden ihmisten ympäröimänä ja
silti yksin. Eikä kukaan tiedä, mitä minulle on tapahtumassa.
Pieni lapsi, elämänsä alussa, ylpeä äiti, jonka jokainen ele
huokuu rakkautta, matkustajia--
Katsoin
ulos ikkunasta, paljaiden puiden peittämä maisema vilisi ohi, mies
naurahteli itsekseen näprätessään puhelintaan. Hän huomaa
katseeni ja vakavoituu sekunnin murto-osassa.
--Kyyneleet
nousevat silmiini, ja hymyilen. Olen niin onnellinen kaikkien niiden
puolesta, joiden ei tarvitse tuntea luhistuvansa sisäänpäin--
Annoin
itseni kadota junan kolinaan, ohi vilahtaviin maisemiin, ihmisiin,
viimeisillä voimillaan oksissa roikkuviin lehtiin,
kohtikurkottelevan pakkasen ensikosketukseen.
Palasin
sinne, missä ensi kertaa kohtasimme, kaiken alkuun, osan loppuun.
